Kalevala, muinaishaltiat ja luonto

Hannu Ahonen & Jorma Keskitalo

76 s. kovakantinen 

Kustantaja Juminkeko-säätiö, 2024

Valokuvaaja Hannu Ahonen ja tietokirjailija Jorma Keskitalo pohtivat kuvin ja tekstein, voimmeko oppia menneisyydestä, jolloin ihmiset pystyivät elämään vuosituhansien ajan vaurioittamatta maapallon elonkehää.

Muinaissuomalaiset elivät havumetsien keskellä, järvien ja merten rannoilla, ja ottivat luonnosta kaiken elantonsa. Luonto jumalhahmoineen, haltioineen ja maahisineen on alati läsnä pohjoisten kansojen mytologiassa.

Erämaa ja kalevalainen tarusto on innoittanut maamme runoilijoita, kirjailijoita, säveltäjiä, taidemaalareita ja valokuvaajia. He olivat myös ensimmäisiä, jotka herkin silmin ja korvin surivat alkuperäisluonnon menetystä 1800-1900-luvun taitteen molemmin puolin. Silloin elettiin kuitenkin vasta alkusoittoa nykyiselle luonnonkulutukselle, joka on johtamassa evoluutiohistorian kuudenteen sukupuuttoaaltoon.

Ultran kirja-arvio (Ultrassa 1/2025):

Pieni suuri kirja! Luontokuvaaja Hannu Ahosen ja kirjailija luontotutkija Jorma Keskitalon yhteistyönä on syntynyt tämä Suomen tietokirjailijat ry:n tukema hieno teos. Kirja käsittelee kansallisaarteemme Kalevalan lähtökohdista suomalaisten luontosuhdetta ennen ja nyt. Esseiden tiiviiden ja valaisevien tietopakettien ohella kirjassa on aivan upealla tavalla kalevalaista mystiikkaa henkiviä valokuvia, jotka ovat arvostetun luontokuvaajan Hannu Ahosen taidolla toteuttamia.

Elias Lönnrot lääkärinvirkansa ohella kuljeskeli Karjalan kankahilla tallettamassa lauluntaitajien runoperintöä, ja muokkasi kokoamansa valtavan runoaineiston pohjalta Kalevala-eepoksen. Ensimmäinen versio siitä ilmestyi 1835 ja uusi, laajempi 1849. Lönnrotin mukaan runomäärästä olisi voinut saada vaikka seitsemän erilaista Kalevalaa. Eepoksesta muodostui syntymässä olevan Suomen kulttuurin kulmakivi, jonka sisältöä ja maailmankuvaa esitellään kirjassa useiden tutkijoiden näkemysten pohjalta.

Runotarinoita luoneet suomalaiset elivät havumetsien keskellä, järvien ja merten rannoilla, ja ottivat luonnosta kaiken elantonsa. Suomalais-ugrilaisessa kokemusmaa­ilmassa ihminen ja luonto ovat yhtä. Sukupolvien ketju ja hengen, tiedon ja taidon jatkuvuus olivat elintärkeitä. Kansanusko pitää sisällään kosmologisia myyttejä sekä shamanismia, joita Kalevalakin heijastaa. Pyhät linnut, pyhät puut, salaperäinen sampo – mitä ajatuksia ja vaikutelmia ne kuvastavat? Näitä pohditaan.

Kalevalainen erämaamaisema ja luonnon monimuo­toisuus innoittivat lukuisia taiteentekijöitä; kirjailijoita, kuvataiteilijoita, runoilijoita ja säveltäjiä. Jo tuolloin 1800-1900-lukujen vaihteessa he kauhistelivat metsien hävitystä. Taiteilijoiden ansiosta luonto alkoi saada itsenäistä arvoa, he ymmärsivät sen syvemmän merkityksen ja hengen. Jorma Keskitalo esittelee tekstissään mm. Yrjö Kokon, I. K. Inhan ja Reino Kalliolan teoksia sekä muutamia uudempiakin.

Oma lukunsa kirjassa on saamelaisessa kulttuurissa näihin päiviin saakka säilyneestä shamanistisesta perinnöstä. ”Voimmeko ottaa oppia menneisyydestä?” kirjoittaja kysyy. Hän näkee vertailussa mahdollisuuksia nykypäivän ympäristötietoisuuden kasvattamiseen. Luontosuhteemme voi olla jatkumoa vankasta perinteestämme. Kirjailija näkee ekosysteemin pahimpana tuhoajana – ei yksittäisiä ihmisiä, vaan talouden kiihtyvän oravanpyörän, ja esittää lopuksi toiveikkaan muistutuksen siitä, että meissä ihmisissä on luonnostaan myös yhteisvastuullinen puoli, joka niin halutessamme voisi murtaa murtumattoman.

Tähän loppuun on valitettavasti annettava pari kirjan tekniseen puoleen liittyvää miinusta. Nimittäin varsin heikko liimasidonta ja tukeva kiillotettu paperi eivät istu yhteen, vaan kirjan lehdet alkoivat paikoitellen rapsahdella irti. Taiton puolella häiritsi sivunumeroiden puuttuminen satunnaisilta tekstisivuilta siellä täällä. Sinällään merkityksetön seikka, mutta pisti silmään.

Tämä sisällöltään ansiokas pikku kirja ilmaisee kuinka herkkää ja luovaa sielunelämää ja mielikuvitusta on Suomen kansalla ollut kautta aikain, ja kuinka lähellä tuo perintö on tämän päivän ihmisiä. Tarvitsee vain ojentaa käsi. Voimme ylpeästi olla ”impivaaralaisia” ja silti kansainvälisiä.

Heikki Juutilainen