Alussa on ajatus – Kaikkeus sinussa itsessäsi

Klaus Rahikainen

157 s.
Kustantaja Basam Books Oy, 2013

Minä olen itse elämä, joka meissä kaikissa hakee loputtomasti uutta ilmaisua.  Minä olen itse Luoja, kaikkien kokemustemme ja hahmojemme yhteinen rakastava lähde. Siksi voin sinustakin kertoa ja kirjoittaa, sillä näen sinussa itseni ja itsessäni sinut, saman ihmeellisen elämän etsimässä vapauttaan kuvittelemiemme rajoitusten vankilasta.”

”Alussa on ajatus” on elämän ankarissa paineissa puhdistunut ymmärrys siitä, mitä elämä on. Se on vastaus kaikkiin niihin kysymyksiin, joita pinnallinen kulttuurimme pitää mahdottomina ja vaarallisinakin.

Teos on itsetietoisen pohtimisen ja jääräpäisen elämisen puhdas tulos, kirja jonka Rahikainen itse olisi halunnut lukea kun hän aikuisuutensa kynnyksellä ensimmäisiä kertoja kysyi tuon perimmäisen kysymyksen: kuka minä olen?

Klaus Rahikainen on Ahvenanmaalla asuva kirjailija. Hän on aiemmin kirjoittanut ja kustantanut kymmenen kirjaa suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi.

Ultran kirja-arvio:

 Vuosikymmenet elämää ja ihmisenä olemista pohtinut Klaus Rahikainen on sujuvakynäinen ja sujuva-ajatuksinen arjen henkisyyden filosofi. Tämänkin kirjan keskeinen teema on kaiken synnyttävä ajatus, jumalan ja ihmisen luova alkuajatus. Kaikki elämän leikit ja draamat alkavat yhdestä ajatuksen liikahduksesta. Selkeä näky ”vain ajatus” avautui kirjan tekijälle kuin elämän kukka, jonka hän tässä haluaa ojentaa myös lukijoilleen.

Tekijä ruotii erilaisia kaikkeuden ja ihmisen perusolemukseen useasti liitettyjä käsitteitä monista eri näkökulmista. Hän näkee jokaisen mielessä liikahtaneen ajatuksen lähes konkreettisena oliona, joka lentoon päästyään lähtee toteuttamaan itseään maailman kaleidoskoopissa. Selkeät, voimakkaat ajatukset toteutuvat nopeasti mutta epävarmat tai ristiriitaiset ajatukset hidastavat luomistyötä. Vasta kun rajoittuneet tai negatiiviset ajatukset on käsitelty pois tieltä, hyvät pyrkimykset pääsevät vapautumaan. Kirjoittaja potkii itseään ja lukijaansa mukavan jääräpäisesti vihdoinkin tunnistamaan ja kohtaamaan nuo ”sielussa tikittävät pommit” ja perkaamaan ne syrjään vapauden tieltä.

Kirjaa lukiessa hiukan häiritsi se seikka, että Rahikainen liian helposti yleistää asioita monikon ensimmäiseen persoonaan, mikä tosin on aika tavanomaista tämän tyyppisille henkisille kirjoituksille: ”Meidän ajatuksillamme on taipumus jämähtää paikoilleen…”, ”Me tuhoamme toinen toisemme taistellessamme elintilasta…”, ”Me unohdimme oman näkymättömän itsemme…”, ”Me emme uskalla ylittää tietämättömyyden rajoja…” Tietenkin monet tällaisista toteamuksista ovat yleisiä mutta eivät niin kaikenkattavia etteivätkö kirjoittajat voisi yrittää löytää täsmällisempiä tapoja ajatustensa ilmaisemiseen.
Nimittäin, näen yleistämisen olevan laajemminkin informaation välityksessä hyvin vaarallista. Tänä päivänä on paljon ajatusten suuntaajia, jotka paketoivat ihmisiä milloin minkäkinlaisiin nippuihin. Sitä tulisi välttää.

Paikoitellen kirjasta tulee ”ääneen ajattelemisen” vaikutelma, jonka olisi voinut välttää tekstin tiivistämisellä. Mutta Rahikaisen monipolvisista pohdinnoista putkahtelee vähän väliä esiin hyviä uusia oivalluksia. Esimerkiksi kannustaessaan luovan ajattelun vapauttamiseen ja oikeanlaisiin valintoihin, hän näkee maailman hallitsemiseen pyrkivien hullujen diktaattorien perimmäisenä moottorina ristiriidan, jonka synnyttää toisaalta heidän oman elämänsä luovan itsevaltiuden energia ja toisaalta sitä rajoittavat pelot. Kirjoittaja sanoo heidän olevan oikeilla jäljillä, mutta lähimmäistensä pelossa sortuvan kanssaihmisten nujertamiseen ja orjuuttamiseen.

Rahikainen pommittaa ajatusvirrallaan tuon tapaisia kysymyksiä eri puolilta ja aika usein löytää hakemansa ytimen. Muun muassa Synnit ovat viisauden siemeniä -otsikon alta löytyy paljon noita ydinajatuksia. Kirjoittaja rohkaisee luovuuden vapauteen, eikä ns. synteihinkään tarvitse jäädä jumiin. Luominen on iloisen läsnäolon toimi, hän muistuttaa, ja synti voi olla luomisen menetelmä: ”Vain kokemalla muuta kuin täydellisyyden napakympin me pystymme saamaan esiin jumalan olennossa piilevät luomisen mahdollisuudet.”
Nämä ajatukset voivat todella päästää ahdistuneen mielen kepeään lentoon, ”me voimme kasvaa jumalolennoksi, eli Mikko tai Maija Kristukseksi.” Eikä tässä tunnu mitään suuruudenhulluutta, päinvastoin, Rahikainen jos kuka vaikuttaa olevan tavallinen jalat-maassa -tyyppi ilman minkäänlaista guruttelun tarvetta (jota joillakin henkisillä opastajilla tuntuu riittävän). Hän kirjoittaa itsestäänselvyytenä: ”Luopumalla syntiesi taakasta sinä saat itsellesi tuosta kokemuksesta kertyneen viisauden ja annat elämällesi uuden mahdollisuuden kehittyä uusista luovista ajatuksista kasvavien seikkailujen kautta!”

Jo nämä poiminnat ja kommentit Klaus Rahikaisen kirjasta riittäisivät antamaan siitä oikean kuvan, mutta vielä lopuksi haluan nostaa kuolemaa käsittelevistä pohdinnoista yhden upean ajatuksen: ”Kuolema rakastaa elämää”. Tekijä kirjoittaa kuinka kuolema onkin juuri elämä itse, joka vain pitää huolen siitä, ettei sen virtaaminen koskaan lakkaa. ”Kun syleilemme kuolemaa, hyväksymme sen todellisen rakkauden viestin, me herätämme kehomme ikuiseen syntymään.”
– Wau!

Heikki Juutilainen

 Katso myös Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen 9e