Ultran kirjaesittely

 

 

Et ole yksin IV
Luule Viilma

Alkuperäisteos Ellujäämise õpetus V, 2000
Haapsalu, 2002
Suomentanut Mare Muhonen

259 s.

 

 

Edesmennyt kirjailija ei pokkaa eikä kumarra muuta kuin totuutta, hän kurittaa mielipiteillään. Perusteemana on tietenkin anteeksianto, ja anteeksi pyytäminen on rukousta. Tulla tietoiseksi omasta itsestään – kunhan vain antaa aikaa sille vaativalle ja puistattavalle tutkimusretkelle, muuttaa maailman.

Kun puhutaan nykyajan valistuneista ja ns. sivistyneistä ihmisistä on todettava, että kirjan lukeminen pätkittäinkin vaatii kanttia. Mielenrauhan kurssille on turha mennä pariksi päiväksi, kirjan sisällys vaatii loppuiän patikkaretkeä hengen ja sielun kiemuroihin, asioihin, joita emme ole edes halunneet uskoa ja huomata stressiemme viidakoissa.

Kirjan lukuina ovat Ajatus kattona pään päällä, Kasvammeko ihmisiksi vai ihmisinä, Hetki jolloin mitta täyttyy, Henki ja hengittäminen, Luojan luomakunnasta, Eläimellistä elämää, Tarpeellisesta tarpeesta, Umpikujaan joutuneesta hyvyydestä, Todellisesta ja näennäisestä, Poikana tai tyttärenä syntyminen, Onnesta ja onnettomuudesta, Olemisen uhraaminen hyvänä olemiselle, Elämä miellyttämisten maailmassa, Mielen tekemisestä, Itsensä tuhoamisesta ja Sovusta ja sielunrauhasta.

Luule kertoo omasta itsestäänkin ja suhtautumisistaan, opintiestään ja niistä, joille apu kelpasi.

Päivälehdistä luemme, miten jo pienet lapset oirehtivat, emmekä taida oikein tietää, miten menetellä korjataksemme kaiken, mitä itse olemme aiheuttaneet. Lapsilta odotetaan jo vauvaikäisinä täydellisyyttä, vanhempien mielen mukaan olemista, toiveiden täyttämistä, kiitollisuutta. Emme halua hävetä heidän takiansa, mutta emme suo vauvoille rauhoittumista, omaa paikkaa. Miten olla täydellinen äiti, isä, lapsi. Stressit eri asioista, pelosta ettei saa ja osaa antaa rakkautta, toisen miellyttäminen äärimmäisyyteen ja vihan nousu siitä, että miellyttäminen ei tuota tulosta.

Kammottavaa oli lukea, miten eri stresseinemme luomme lapsillemme tai itsellemme onnettomuuksia, auton alle jäämisiä, lento-onnettomuuksiakin, lapset karkaavat kotoa, koska heitä ei todella kuunnella eikä ymmärretä ja ainainen harrastusralli katkoo sielun vaatiman rauhoitusmahdollisuuden tutkia itseään.

Ja koska niin armottomasti halutaan täydellisyyttä joka paikassa armoa suomatta, kuuntelematta toista, antamatta levätä, tarvitaan vastapainoa, joka on epätäydellisyys. Luule tuo esiin, miten valtavasti kehitysvammaisia nykyisin syntyy, ja heissäkin on omat lajinsa. Vanhemmat tai ympäristö suhtautuu peitellen tai peittelemättä näihin yksilöihinsä eri tavoin, ja jälleen joku haluaa olla kehitysvammaisen täydellinen vanhempi, ja lapsi oirehtii taantuen. Jos lasta todella rakastaa, hänen kehityksensä ja vammansa voivat parantua ällistyttävällä tavalla, kokonaankin.

Nykyaikana viina ja porno ovat päivän sana. Ajamme suorastaan lapsemme hukan teille itsemme lailla, jos emme halua ajatella, osata olla yksin. Urheilu ei Luulelta armopaloja saa, lasten raahaaminen treeneihin, levon epääminen ja ajan pakkotäyttäminen on hänen mielestään rikos, ja kaiken lisäksi pitäisi olla täydellinen jaksaja. Tulos: lapsi sairastuu tai jopa kuolee. Elektroniikka on samankaltainen uhka.

Vankilastakin Luulella on mielipiteensä – koska harvemmin siellä voi olla yksin, niin seurassa rähjääntyy henkisyys entisestäänkin, yksinäisessä sellissä sen sijaan voi todeta omat virheensä ja haluta parantumista ja silloin voi pysyäkin kaidalla polulla.

Luule puhuu mm. pallean merkityksestä ja siitä, miten lääkärikunta ei osaa ottaa huomioon tämän elimen tärkeyttä. Monesta muustakin vakavasta puhutaan, lihomisen todellisista syistä, anoreksiasta, impotenttiuden ja eturauhasen saloista. Lukija kalpenee todetessaan, miten ”helpolla” voisikaan välttyä näiltä kaikilta ja ainakin parantaa oloa.

Lapsen hankkimista ajattelevat saavat potkua Luulen tutkinnoista: lapsen syntymä riippuu äidistä, sukupuoli isästä eli arkisemmin: mies joka haluaa todistaa naiselle rakkautensa, siittää tyttären, joka taas haluaa todistaa olevansa mies, siittää pojan. Jos vaimokin haluaa, että mies todistaa hänelle rakkautensa, perheeseen syntyy tytär ja edelleen, poika tulee, jos mies haluaa olla mies. Perheet, joissa on vain tyttäriä tai poikia, alkavat kiinnostaa. Muistettava kuitenkin on, että syntyneet lapset kärsivät samanlaisista stresseistä kuin vanhempansa. Ei sälytetä äänekkäästi mitään toisten harteille. Pysytellään vain itsemme virheissä.

Muu ei auta kuin tämän kirjan kahlaaminen. Sain itse sydämentykytyksiä ja kauhumuistoja omista virheratkaisuista ja ajatusmalleista. Ne kirpaisevat niin, etten ihmettele Luulen toteamista, että moni on hänelle suuttunut perinpohjin, koska on vain halunnut olla hyvä.

Omasta kokemuksesta kirjan lukemisen jälkeen voin vain todeta, miten hyvää tekeekään stressien vapauttamisyritys. Yksi stressi kerrallaan ja kun ahdistaa, on taas katsottava, miten Luule sen sanoikaan. Ilottomaksi Luule ei elämäämme tee, vaikka epätoivo noussee lukijalla välillä huippulukemiin. Ja ainahan ne virheet huomaa muista nopeimmin.

Luule ei meitä ole todella jättänyt yksin. Hän on mukana auttamassa, mutta ei pakosta. Siksi kirjan on hyvä olla kotona valmiina odottamassa, milloin uskaltaisi taas lukaista eteenpäin. Kirja puuttuu sellaiseen, mistä on hienotunteisesti vaiettu ja jopa ajateltu, ettei tämmöisistä nyt kerta kaikkiaan voi kirjoittaa ja uskaltaa puhua. Ihmisiä viehättää hyvänä olemisen tärkeys ja positiivinen ajattelu ajattelematta, mimmoiseksi stressiksi sekin voi salaa muodostua.
 

Tuula Pelttari

 

Aloitussivulle